Vanha Kilkkilä on maalaistalo Juvan Tuhkalassa. Päärakennus on ollut olemassa nykyisessä muodossaan jo ainakin 1853. 1980-luvulle saakka tila oli Kilkin suvun hallussa. Taloa on myös kutsuttu nimillä Etelätalo ja Ala-Kilkkilä. Isonjaon kartoista näkyy satojen hehtaarien maiden jakaminen ilmeisesti kolmen veljeksen kesken.

Ostimme pihapiirin vuonna 2000, jolloin se oli ollut ilman vakinaista asujaa parikymmentä vuotta. Remontin yhteydessä löytyi joitakin talon iästä kertovia rakenteita,  kuten multipenkki salin lattiasta, ilmeisesti useasta eri rakennuksesta kulkeutuneet hirret seinissä ja mahdollinen läpiajettava rakenne keskiosassa rakennusta. Periaate remontissa on tietenkin ollut vanhaa arvostava ja säilyttävä korjaaminen.

Pihapiiriin kuuluu tällä hetkellä päärakennus, talli, aitta, sauna, puuliiteri ja pellon laidalla heinälato sekä kellari. Suuri navetta on purettu 1980- luvulla, useat pienet riihet tai heinäladot sekä paja ovat jo hävinneet. Pellot ovat luomuviljelyksessä naapurilla.

 

Tietomme talon historiasta ovat suurelta osin lähtöisin Kilkkien suvulta: Hilja Kilkki ( 1907-2001 ) merkitsi muistiin eläkevuosinaan asioita ja tarinoita kotitalostaan Kilkkilästä. Eine Sorsimo tallensi äitinsä kertomukset ja lahjoitti ne myös meidän käyttöömme. Kilkin suvulle suuret kiitokset saamastamme arvokkaasta perinnetiedosta, esineistöstä ja mielenkiinnosta kotiamme -  mummolaansa - kohtaan.

  

KILKKILÄN HISTORIAA

 

Antti-isäntä ja Wilhelmiina-emäntä

Antti Kilkki syntyi 30.9.1853 Etelätaloon, nykyiseen Vanhaan Kilkkilään, jossa hänen vanhempansa Petter Johan Kilkki ja Eva-Stina os. Lundberg asuivat ja maata viljelivät. Antti Kilkki asui koko ikänsä syntymäkodissaan.

Antti oli taitava puutöiden tekijä ja valmisti mm. hevosen länget Tietin kartanon herra Weberille. Kilkkilän kärryt ja reet ovat myös Antti-isännän valmistamia. Talon pajassa raudoitettiin ajopelit ja nuorimmainen, Hilja oli apuna palkeita käyttämässä. Pajassa Antti valmisti myös hevosen kengät, viikatteet ja sirpit ja muut tarvekalut. Kylässä sanottiin: " Muut saavat tehdä mitä osaavat, mutta Antti Kilkki tekee mitä tahtoo."

Antti Kilkin vaimo Wilhelmiina os. Finne oli talousihminen ja taitava käsitöiden tekijä. Tuvassa pyöri monta rukkia. Kangaspuut paukkuivat aina, parhaimmillaan kolmetkin - talossa kun oli monta tytärtä.

Talo ja tilukset

Kilkkilä oli 1900-luvun alkupuolella keskikokoinen maalaistalo. Se sijaitsi peltojen keskellä ja oli ensimmäinen talon Tuhkalan kylään tultaessa. Maata oli yli 200 ha, peltoa noin 18 ha.

1900-luvun alkuvuosina asuinrakennuksessa oli 5-ikkunainen tupa. Porstupa oli tuvan ja kahden kamarin välissä. Porstuvan perällä oli keittiö ja sen rinnalla ruokahuone. Sähkö tuli tilalle 1917-18. Noin 1910 tupa rakennettiin uudelleen: lisättiin yksi ikkuna. Porstuvasta tuli kamari ja uloskäynti tehtiin eteisten kautta sekä tuvasta että välikamarista. Saliin ja peräkamariin muurattiin pönttöuunit. Salissa oli 2-istuttava keinutuoli, kaksi sänkyä, sohvasänky ja iso piironki. Iso pöytä oli keskellä huonetta, tuolit loitommalla.

Navettaan sopi toistakymmentä lehmää. Lampaille ja vasikoille oli omat karsinansa. Päädyssä oli sikala. Tallirakennus rakennettiin 1915-luvulla. Tallissa pidettiin hevoset, lisäksi oli kalustevarasto, puuliiteri ja ulkohuone. Talli paloi 1919, jolloin yksi hevonen ja sika paloivat, samoin kärryliiteri. Seuraavana talvena isäntä nikkaroi uudet kärryt, reet ja muut tarvekalut.

2-kerroksisessa aittarakennuksessa oli vilja-aitta, ruoka-aitta ja yksi varastoaitta, missä oli yksi makuupaikka. Yläkerrassa oli viisi makuuaittaa.

Lisäksi pihapiirissä oli saunarakennus kotineen, riihi, paja ja useita latoja, sekä kellari.

Palvelusväkeä Kilkkilässä oli 1900-luvun alkupuolella paljon: useita renkejä ja myös naispalvelijoita. Syksyllä heille kuului kahden viikon loma, muulloin levättiin samaan aikaan kuin talon väkikin. Myös torpparit ja mäkitupalaiset auttoivat talon töissä ja maksoivat vuokransa työllään.

Maanviljelys

Antti-isäntä viljeli maata ajan tapojen mukaisesti. Kaskea poltettiin ja joskus kaskimaalla kasvatettiin jo ensimmäisenä kesänä nauriita. Ruis menestyi yleensä kaskimaassa hyvin. Vilja täytyi niittää sirpillä, koska maassa oli kantoja ja kiviä. Kun sato alkoi muutaman vuoden jälkeen heiketä, jätettiin alue karjan laidunmaaksi.

Suoviljelyä aloitettiin 20-luvulla. Kaivettiin isot valtaojat suon kuivattamiseksi ja jaettiin maa sarkoihin, puut kaadettiin ja juuret hakattiin auran tieltä. Kilkkilässä oli tuolloin käytössä yksiteräinen rauta-aura. Suopellot olivat enimmäkseen kivettömiä, mikä helpotti pellon raivausta. Kaura menestyi suopellossa hyvin, ruis ja vehnä olivat hallanarkoja. Kun yhä enemmän soita otettiin viljelykseen, alettiin pelloissa kasvattaa heinää.

Savon pellot ovat kivisiä ja peltoviljely vaati sitkeyttä. Kiviä yritettiin upottaa peltoon, kangettiin ylös ja vedettiin hevosella pellon laitaan kiviaidaksi. Silti kiviä riitti aina vain.

Peltojen satoisuus turvattiin pitämällä ne kesannolla joka neljäs vuosi, lannoittamalla suomudalla, tunkioilla, risukasoilla ja joskus harvoin luujauholla. Antti Kilkki sanoi, että apulanta tekee isännän rikkaaksi, mutta pojan köyhäksi. Pellot kynnettiin ensin nökköaatralla, ja muokattiin risukarhilla.  Siemenet kylvettiin käsin kylvövakasta ja siunattiin hartaasti ennen kylvöä.

Päivän kulku ( talviaikaan ) 

Emäntä heräsi viiden aikoihin ja keitti kahvit.

Miehet veivät ennen kahvia hevosille talliin heiniä ja vettä.

Kahvin jälkeen naiset lähtivät navetalle veden keittoon ja lypsämään.

Emäntä valmisti aamiaisen klo 7-8 tienoille: puuroa, leipää, piimää, voita, lihaa tai suolakalaa.

Aamiasen jälkeen jatkettin töitä navetalla, pellolla tai metsässä.

Naiset peseytyivät navetalta tulon jälkeen ja vaihtoivat sisävaatteet. Siivottiin, sytyteltiin uuneja. Emäntä oli jo aloittanut pääaterian valmistamisen ja leipätaikinan alustamisen. Tuvan uunissa paistettiin ensin leivät, jälkilämmössä päivän ruoka. Pääateria syötiin puolen päivän tienoilla.

Päiväruokailun jälkeen pidettiin ruokalepoa. Iltapäivällä jatkettiin töitä vain pihapiirissä tai lähimaastossa.

Iltapäivällä juotiin kahvit ja kevyempi ilta-ateria syötiin viiden tienoilla. Ilta-aterian jälkeen aloitettiin puhdetyöt, joita jatkettiin myöhään iltaan päreiden valossa.

Iltapalan jälkeen isäntä luki rukouksen päivän päätteeksi.

Talon juhlat ja tapahtumat 

1916-17 sydänmailla oli Venäjän sotaväkeä linnoitustöissä: Rakennettiin juoksuhautoja peltoihin ja metsiin. Unijoella rakennettiin "Lindaaskooppeja". Naapuritalon maalle, Kilkkilän rajalle sotilaat rakensivat isot parakkirakennukset, joissa oli makuutilat ja kaasulämmitys. Herrojen parakki ja kaksi keittiötä oli erikseen, samoin kaksi ulkohuonetta. Pitkiä rakennuksia oli kaikkialla. Lähtökäsky tuli kuitenkin yllättäen ja venäläiset jakoivat suuria sokeripaloja lapsille. Upseeri Sergei nousi ratsun selkään ja komensi matkaan. Hän soitti balalaikkaa ja miehet yhtyvät lauluun. ( Hilja Kilkki oli paimenessa ja näki tapahtuman. )

Hengellinen elämä oli vilkasta Kilkkilässä. Hengellisiä tilaisuuksia järjestettiin usein ja lähetysompeluseuroja pidettiin 20-luvulta lähtien yleensä Tuhkalan kyläkoulun pihamaalla. Pyhäkoulua pidettiin niin Kilkkilässä kuin muissakin kylän taloissa. Myös lukukinkereitä pidettiin usein Kilkkilässä.

Joulu oli harras ja suuri juhla. Valmistettiin makkaroita ja ruiskuorisia joulukinkkuja, siivottiin ja tuulettiin vuodevaatteet. Aattona noustiin kolmelta koristelemaan ja leipomaan. Joululahjoja ei tehty eikä saatu. Illalla käytiin saunassa, pukeuduttiin puhtaisiin ja syötiin jouluateria. Luettiin evankeliumi ja laulettiin jouluvirsiä. Mentiin aikaisin nukkumaan, koska aamulla lähdettiin aikaisin kirkkoon, usein kahdella hevosella. Kuu paistoi, aisakellot ja kulkuset soivat. Hevoset ajettiin kirkonkylälle pienten mökkien pihoihin ja peitettiin vällyillä. Jumalanpalvelus alkoi klo 6 ja kynttilät loistivat. Kirkosta lähtiessä hurjimmat ajoivat kilpaa, jalankulkijat olivat vaarassa. Kotona odotti jouluateria - joulukalaa, lihahyytelöä, rosollia, kinkku, laatikot ja saviruukussa hautunut joulupuuro.

Laskiainen oli keskitalven merkkipäivä. Laskiaisena sai syödä, juoda ja iloita, sen jälkeen alkoi 7 viikkoa kestävä paastoaika. Kilkkilässä syötiin hernerokkaa ja kahvia sai juoda niin paljon kuin halusi. Kahvin kanssa tarjottiin iso laskiasipulla paksuine kermavaahtoineen. Ruoan jälkeen mentiin laskiaismäkeen ja huudettiin kuorossa "liko, liko liinoja, pio pitkiä pellavia".

Juhannukseksi pestiin aitat - talon nuori väki muutti kesäksi aittoihin nukkumaan. Myös tupa kuurattiin seiniä ja laipioita myöten. Juhannuskaljaa ja munavoita valmistettiin, leivottiin hiivaleipää, pullaa ja ryynirieskaa. Pihaan tuotiin juhannuskoivuja ja haavan lehtiä riivittiin tuvan lattioille, pihlajan oksia laitettiin kamareiden nurkkiin. Juhannuskokko poltettiin Närhiharjun mäellä. Antti-isäntä sytytti kokon. Laulettiin kesäisiä lauluja, leikittiin piirissä ja kokon jälkeen nuorta väkeä kokoontui Kilkkilän tupaan, jossa laulettiin ja tanhuttiin.

Mikkelin matkat

1900-luvun alkupuolella matkat Mikkeliin taittuivat hevospelillä. Lyseon vastapäätä olleeseen Ahvenaisen kauppaan vietiin voita ja munia myytäväksi. Hevonen jätettiin Ahvenaisen pihaan ja Kirkkopuiston tienoilla nähtiin hienoja rouvia ja neitejä leveähelmaisine pukuineen ja koristeltuine hattuineen. Ahvenaisen kaupasta ostettiin kotiin lähtiessä kahvia, sokeria, suolaa, tulitikkuja ja kotimaisia sekahedelmiä.

Sota-aika

Talvisodan alkaessa 30.11. 1939 alkoi kuulua jylinää: Lentokoneita lensi korkealla ja radiossa ilmoitettiin, että Suomen raja on ylitetty monessa kohtaa ja Helsinkiä pommitetaan.  Joulukuun alkupuolella tuli monen taloon käsky, että "oli lähdettävä sotahommiin". Naiset jäivät kotirintamalle ja hoitivat sekä emännän että isännän työt. Monet myös hakeutuivat tai kutsuttiin puolustusvoimien tehtäviin.

Kun pommitukset jatkuivat, lopetettiin koulu myös Tuhkalassa. Koululla toimi työtupa: Naiset ja siirtolaiset kokoontuivat korjaamaan haavoittuneiden vaatteita, neulomaan sukkia ja lapasia. Valmiit työt lähetettiin rintamalle.

Talvisodan aikana kuuluivat Mikkelin pommitukset Tuhkalaan asti. 6.1.1940 koneet kaartelivat ilmassa suunnaten yhä uudestaan kaupunkia kohti. Illalla taivas loimotti punaisena ja ihmisiä pakeni joukoittain maaseudulle. Vihollinen tiesi, että Päämaja oli Mikkelissä.

Pommitusten loputtua linja-autoja ei kulkenut ja kaupunkiin pääsi autolla sattuman varassa. Autot olivat rintamalla; Juvan kirkolla oli autokomppania, josta sai apua hätätapauksissa.

Talvisodan loppumisen jälkeen vei sotilaiden kotiuttaminen pitkän ajan. Huhtikuussa armeija majoitti Tuhkalaan ruotsalaispataljoonan. Talot ja koulut täyttyivät sotilaista, jotka auttoivat talojen töissäkin. Myös kahvivarastot saivat täydennystä. Myöhemmin myös venäläisiä vankeja oli sijoitettu taloihin työvoimaksi.

Pula-aikaa kesti pitkään: Kortilla olivat kahvi, liha, sokeri, voi ja vilja. Kankaat ja langat loppuivat. Kasvimaat yritettiin saada mahdollisimaan tuottaviksi ja metsistä kerättiin sienet ja marjat talteen. Kahvin asemesta paahdettiin ruista ja ohraa, sokerijuurikasta ja sikuria kasvatettiin myös kotona.

Kesäkuun 1941 sunnuntaiaamuna alkoi aamukahvin aikaan kuulua jyminää - jatkosota oli alkanut. Radiossa ilmoitettiin sotatoimien alkamisesta ja seuraavina päivinä alkoi tulla miehille lähtökäskyjä. Juvan kirkolta lähti 40 kuorma-autoja miehiä. Rajaseudun väkeä tuli sotaa pakoon ja autot ja hevoset vietiin rintamalle. Sota-aika opetti kotirintamallakin tekemään kaikenlaista, vaikka erityistä tietoa tai taitoa ei ennestään olisikaan ollut.

Tuhkalan koulupiiristä kaatui sodissa 29 sotilasta, myös Kilkkilän vanhin poika, seuraava isäntä. Talo jäi nuorimmalle veljekselle.

 

 

Tuhkala on kansanmuistin mukaan saanut nimensä Nuijasodan aikoihin, jolloin koko kylä poltettiin, kuulemma kostoksi nuijamiesten piilopaikasta. Alueella on ollut asutusta pitkään: Remojärven kappelin paikan arkeologisissa kaivauksissa mm. v 2007-2008 on löytynyt kivikautisiakin asumisen jälkiä, sekä eri-ikäisiä hautoja. Myös perimätiedon mukainen pyöreä viinikellari on askarruttanut tutkijoita ainutlaatuisuutensa vuoksi. Paikalla on ilmeisesti sijainnut ortodoksikappeli. Loukeen alue on ollut merkittävä Viipurin kaupan kauttakulkuväylä ennen 1500-lukua, josta kertovat myös lähialueen monet kartanot. Vanhoilla asuin- ja kauppasijoilla siis ollaan.